Tulevaisuutta rakennetaan menneisyydestä – ja se alkaa näkyä työelämässä

Yhä useammin työelämässä päätökset perustuvat oletuksiin, jotka eivät enää vastaa todellisuutta.

Tässä ajassa on yksi asia, johon olen alkanut kiinnittää huomiota.

Tulevaisuutta rakennetaan yhä useammin menneisyydestä käsin. Nojaamme päätöksenteossa maailmankuvaan ja dataan, jotka ovat nykyhetkessä jo vanhentuneita. Tutkimukset ja tilastot vain parin vuoden takaa eivät välttämättä anna enää realistista kuvaa nykyhetkestä, eikä niiden pohjalta pysty enää luotettavasti ennakoimaan tulevaa kehitystä. 

Kaikista hulluimmillaan tämä ilmiö on silloin, kun teemme oletuksia ja päätöksiä sen pohjalta, miltä maailma on näyttänyt joskus ennen vuotta 2020. Monella on päässään edelleen mielikuva siitä, miltä työn tai työelämän kuuluisi näyttää “normaalissa” tilanteessa, ikäänkuin poikkeusaika olisi jatkoajalla.

Samalla tavalla on haastavaa katsoa tästä hetkestä eteenpäin esimerkiksi vuoteen 2030. 

Oletamme että se on suunnilleen nykytilanne ja vähän päälle, mutta jos katsoo edellisen viiden vuoden aikana tapahtuneita muutoksia, ajatus siitä alkaa näyttää epätodennäköiseltä.

Muutosta on inhimillistä tulkita menneen kautta. Nojaamme kokemukseen, tunnistamme samankaltaisuuksia ja sovellamme aiemmin toimineita malleja uusiin tilanteisiin. Se toimii maailmassa, jossa keskeiset muuttujat pysyvät riittävän vakaina. 

Viime vuodet ovat olleet kaikkea muuta. Silti päätöksenteossa toimitaan usein all things being equal oletuksella  – ikään kuin muut muuttujat pysyisivät vakioina ja voisimme tarkastella yhtä muutosta kerrallaan.

Nykyisistä työelämäilmiöistä hybridityö tekee tämän erityisen näkyväksi. Organisaatiot käsittelevät sitä implisiittisesti oletuksella, että työ itsessään on pysynyt samana ja ainoa muuttuja on työn tekemisen paikka. 

Viimeisen viiden vuoden aikana itse työn luonne on kuitenkin olennaisesti muuttunut. Muun muassa työn koordinaatiokustannukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti, työssä on enemmän rajapintoja, enemmän riippuvuuksia, enemmän selvitettävää ja viestittävää. Jos ennen työ oli paremmin rytmitettyä, nyt se on asynkronista, pirstaleista ja täynnä keskeytyksiä. Jatkuva kontekstinvaihto kuormittaa. 

Samaan aikaan teemme tekoälyn vauhdittamana siirtymää tietotyöstä ajatustyöhön. Yhä suurempi osa asiantuntijatyöstä on yksilösuorittamisen sijaan yhteisen ymmärryksen rakentamista, tulkintaa ja keskeneräisten asioiden yhdessä kehittämistä. Se ei skaalaudu samalla tavalla kuin perinteinen suorittaminen. 

Ratkaisua haetaan läsnäolon standardoinnista. Se vastaa osittain muuttuneen työn tarpeeseen, mutta onko se todella ainoa muuttuja tässä yhtälössä? 

Tämä tekee näkyväksi, miten herkästi sorrumme konservatiiviseen ajatteluun. Tässä yhteydessä en viittaa sillä varovaisuuteen tai riskien välttämiseen, vaan siihen miten ajattelu ankkuroituu menneeseen. Reagoimme ja vastaamme uusiin ilmiöihin, mutta teemme sen vanhojen rakenteiden ja oletusten sisällä.

Toisin sanoen, pyrimme optimoimaan nykyisyyttä historiatietoon nojaten. Ei ehkä kannattaisi.