Resilienssin rajat kiihtyvässä murroksessa

Yhteiskunnassa puhutaan paljon resilienssistä – kyvystä kestää ja palautua. Kiihtyvässä työn murroksessa kysymys ei kuitenkaan ole vain kestävyydestä.

Miltä jatkuva kiihdytyskaistalla olo näyttää arjessa?

Kysyn tätä usein luennoilla, kun puhun muutosvoimista. Vastaukset eivät ole yltiödramaattisia. Ne ovat toistuvia ja tunnistettavia.

Uusia työkaluja tulee jatkuvasti ennen kuin edellisiäkään on ehditty oppia kunnolla. Järjestelmiä otetaan käyttöön, mutta vanhoista ei päästä eroon. Informaatiotulva leviää yhä useampaan viestintäkanavaan, dataa ja viestejä tulee ähkyksi asti. Kaikkea saatavilla olevaa dataa ei pystytä jalostamaan tiedoksi, saati sitten ymmärrykseksi.

Samaan aikaan kiihtyvä muutos tuo myös mielenkiintoa työhön. Pääsee luomaan uutta ajattelua ja suuntaa asioille, joille ei vielä ole vakiintunutta toimintamallia.

Kommenteissa toistuu kuitenkin vahvasti kokemus siitä, että asiat kytkeytyvät yhä tiiviimmin toisiinsa ja kokonaisuuden hallinnan tunne on jatkuvasti koetuksella. Systeemistä ajattelua vaativan “systeemin” koko kasvaa, verkostot monimutkaistuvat ja asiakkaiden on vaikea pysyä muutoksessa mukana.

Moni kuvaa myös, miten nopeasti tekeminen ja aikaansaaminen tuntuvat muuttuneen itseisarvoksi. Aikaa ajattelulle ei usein ole – tai sitä ei haluta ottaa. Moni kokee helpotusta kun työelämän murrokselle ja sen ilmiöille löytyy vihdoin yhteinen sanoitus. 

Kun kuormitus kasvaa, organisaatiot reagoivat lisäämällä resursseja, tehostamalla prosesseja ja panostamalla resilienssiin. Se voi vahvistaa yksilön kykyä selviytyä tilanteessa, mutta ei muuta tilannetta.    

Resilienssin sijaan tietotyön tekijät kaipaavat jotain muuta. Toistuvasti esiin nousevat samat teemat: kyky priorisoida ja jäsentää, systeeminen ajattelu, kriittinen ajattelu (erityisesti tekoälykontekstissa), ajattelun ajattelu, vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaidot, itsensä johtaminen, ylipäätään johtamistaidot ja kyky toimia verkostoissa.  

Ja nyt se vaikea tinki. 

Nämä ovat taitoja, joita on vaikea kehittää perinteisen osaamisen kehittämisen menetelmin. Perinteinen on yhtä kuin yksilökeskeinen, missä osaaminen siirtyy ihmiselle sisältönä, jota hänen odotetaan soveltavan arjessa. 

Metataitojen kehittyminen sen sijaan vaatii toistuvaa yhteistä ajattelua ja kulttuurin ja rakenteet tuekseen, jotta ne voivat kehittyä. Ne ovat hitaita taitoja.  

Ihminen on tunnetusti huono tunnistamaan omia vinoumiaan yksin. Vasta dialogissa omat ajatusrakenteet tulevat näkyviksi. Metataidot vaativat usein viivettä ärsykkeen ja vastauksen väliin. Informaatiotulva voi kasvaa eksponentiaalisesti, mutta systeeminen tai kriittinen ajattelu ei tuplaannu samassa tahdissa. Siksi niiden merkitys ja arvo kasvaa.  

Silti metataitojen rooli tunnistetaan heikosti. Niitä pidetään yhä yksilön “pehmeinä taitoina”. Organisaation ominaisuudeksi metataidot muuttuvat vasta, kun ne rakennetaan osaksi rakenteita ja toimintatapoja. 

Siirtymä yksilöllisistä attribuuteista organisaation ominaisuuksiksi ratkaisee lopulta sen, kiihtyykö työ hallitsemattomasti – vai kehittyykö ajattelu sen mukana.