Tekoäly tekee työelämäteatterista näkyvää

Tekoäly nopeuttaa tietotyön tuotoksia, mutta samalla se ohittaa prosessin, jossa ihmiset ajattelevat, oppivat ja kokevat saaneensa jotakin aikaan. Mitä työstä jää silloin jäljelle?

Viikonlopun hitaaksi lukemiseksi valikoitui Noemassa julkaistu essee Why Is Everyone in Tech So Sad? Se erottui ensisijaisesti pituudellaan, mutta muistutti samalla, miten vähän vielä ymmärrämme siitä, mitä tietotyölle on tekoälyn myötä tapahtumassa.

Tietotyö on tähänkin asti usein ollut abstraktia, byrokraattista ja etäällä lopullisesta hyödystä, mutta ihminen on sentään itse ajatellut, kirjoittanut, väitellyt, rakentanut ja kantanut myös vastuun lopputuloksesta. 

Vaikka Excelin tunkkaamisella ja PowerPointin hinkkaamisella ei ehkä muuteta maailmaa, niiden tekeminen on voinut tarjota oppimista, ongelmanratkaisua, vuorovaikutusta ja myös onnistumisen kokemuksia. Ihmiset eivät tarvitse työltään pelkästään merkityksellistä päämäärää vaan aidon kokemuksen siitä, että ovat itse saaneet jotakin aikaan.

Kun tekoäly ottaa haltuunsa myös tekemisen eri vaiheet, mitä käy ihmisen suhteelle työn lopputulokseen? Tekoälyn piti vapauttaa ihmiset mekaanisesta työstä luovaan ajatteluun. Suunta tuntuu olevan päinvastainen. Yhä suurempi osa ajatustyöstä taipuu osaksi liukuhihnaa. 

Tuottavuuden näkökulmasta turhat mutkat voidaan vetää suoraksi. Kaikki ylimääräinen keskustelu, tiedon etsiminen, erilaiset oletukset ja erimielisyydet, kokeilu ja yhteinen oivaltaminen jäävät prosessista pois. Siis kaikki ne vaiheet, joissa ihmiset vielä ajattelevat yhdessä, vuorovaikuttavat keskenään ja oppivat toisiltaan. 

Onko tietotyöläisille luvassa siis pelkkää tyhjää, sisällöltään merkityksetöntä työtä, missä ollaan lapsenpiikana roboteille? 

Tämä on kiinnostava kysymys siitäkin näkökulmasta, että tietotyön psykologiseen sopimukseen on kuulunut ajatus, että organisaatio saa työntekijän osaamisen ja sitoutumisen, mutta tarjoaa vastineeksi mahdollisuuden kehittyä ja kehittää, ratkaista kiinnostavia ongelmia ja kuulua yhteisöön. Jos tekoälyn käyttöönoton myötä organisaatio tulee vahingossa purkaneeksi tämän sopimuksen, mitä tapahtuu työntekijöiden sitoutumiselle?

Toisaalta, kuten esseessä muistutetaan – tietotyö on monessa mielessä jo pitkään muistuttanut spektaakkelia.

Työelämäteatterilla tarkoitetaan sitä, miten työn vaikuttavuuden sijasta tuotetaan vaikutelmaa vaikuttavuudesta. Tuotetaan raportteja ja esityksiä joita kukaan ei lue, strategioita joita ei viitsitä toteuttaa ja hankkeita, joiden tavoitteena on lähinnä osoittaa aktiivisuutta. 

Onko se silloin tekoälyn vika, jos se tekee näkyväksi tämän pitkään jatkuneen näytelmän?

Voi olla, että olemme sekoittaneet analyysit ja valmiit esitykset strategiseen ajatteluun, siistiksi paketoidut kolme pointtia yhteisen ymmärryksen syntymiseen ja toiminnan raportoinnin todelliseen vaikutukseen. 

Tekoäly automatisoi nyt tehokkaasti näistä ensimmäisen. Samalla se pakottaa organisaatiot kysymään, osaavatko ne ylipäätään tuottaa jälkimmäistä. 

Ehkä tekoälyn suurin palvelus tietotyölle onkin se, että se tekee työelämäteatterista näkyvää. Kun kulissit saadaan pystyyn sekunneissa, kysymme ehkä useammin, tapahtuuko niiden takana mitään todellista.