Kenellä on enää aikaa ajatella?

Tekoälyn piti vapauttaa asiantuntijat merkityksellisempään työhön. Toistaiseksi se näyttää paljastaneen, kuinka vähän asiantuntijatyössä on enää tilaa ajattelulle. 

Muistatko, kun kolme vuotta sitten kirjoiteltiin toiveikkaana tekoälystä ja siitä, miten se vihdoin vapauttaisi tietotyöläiset tekemään aidosti merkityksellistä työtä? 

Pyydän usein asiakkaita kuvaamaan sitä, mitkä asiat omassa työssä tai asiakkaiden käyttäytymisessä ovat muuttuneet viimeisen 1-2 vuoden aikana. Vastaukset ovat hämmästyttävän samankaltaisia asiantuntijaorganisaatiosta riippumatta: Kiire ja työn sirpaleisuus, päällekkäisten asioiden määrä ja kompleksisuuden kasvu, oman organisaation ja asiakkaiden kasvavat odotukset, tekoälyähky, metatyön lisääntyminen, epävarmuus ja tunne siitä, että koko ajan pitäisi omaksua enemmän vähemmässä ajassa. Valmennuksissa nämä näkyvät hyvin selvästi.

Organisaatiot tunnistavat tilanteen, mutta tulkitsevat sen usein väärin.

Ne ajattelevat, että kyse on yksilöiden sopeutumiskyvystä. Että ihmisten pitää oppia priorisoimaan paremmin, käyttää tekoälyä tehokkaammin, hallita aikaansa fiksummin ja sietää epävarmuutta paremmin. 

Se on älyttömän paljon vaadittu yhdeltä ihmiseltä. 

Jos organisaatio syöttää jatkuvasti uusia prioriteetteja, ei tee poisvalintoja, ei koordinoi muutoksia, eikä huomioi käytettävissä olevaa kapasiteettia niin yksilöiden resilienssi on väärä vastaus oikeaan ongelmaan. 

Asiantuntijatyön murrosta ei pitäisi johtaa ongelmana, josta pitää selvitä. Sitä pitäisi johtaa haluttuna työn tulevaisuutena, jota pitää tietoisesti rakentaa. 

Nyt kysymys on se, miten ihmiset kestävät jatkuvan muutoksen, kiireen ja tekoälyn myötä tulevat kasvavat odotukset. Olennaisempi kysymys on, millaista asiantuntijatyötä haluamme rakentaa tekoälyn rinnalla. 

Jos organisaatio ei määrittele, millaista työtä se tavoittelee, tekoäly alkaa määritellä sitä sen puolesta. 

Tekoäly tekee monesta tietotyön vaiheesta nopeampia suorittaa, mutta samalla se nostaa odotustasoa. Kun luonnokset syntyvät sekunneissa, myös organisaation ja asiakkaan odotukset nopeudelle kasvavat. Samalla kasvaa paine perustella omaa asiantuntijuutta ja oman työn arvoa. 

Toistaiseksi tekoäly on ollut keskinkertaisuuden riemuvoitto. Geneerisen asiantuntijatyön rajakustannus painuu nyt vauhdilla alas. Kun keskinkertainen ja kelvollinen halpenevat, aidosti hyvien kysymysten, tulkinnan ja harkinnan arvo nousee. Sen esteenä on vain yksi pieni mutta. 

Kenellä on enää aikaa ajatella? 

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani usein sitä tyyppiä, joka vastasi pari vuotta sitten julkaistuun ajatustyötutkimukseen ajattevansa joskus salaa vessassa. 

Osuva ajankuva.

Uudessa kirjassani provosoin ja esitän, että ajattelulle pitäisi luoda oma laatujärjestelmänsä. Vähintäänkin organisaation pitäisi rakentaa rakenteita, jotka auttavat ihmisiä ajattelemaan paremmin yhdessä.

Samalla tarvitaan rakenteita niiden metataitojen kehittämiselle, joiden varaan asiantuntijatyön arvo tulevaisuudessa syntyy: kriittistä ja systeemistä ajattelua, harkintakykyä, vuorovaikutusta sekä kykyä oppia ja poisoppia. 

Toistaiseksi nämä puuttuvat.