Suomen strateginen ongelma on osaoptimointi

Kun julkisen talouden liikkumavara kapenee, päätösten pitäisi kohdistua niihin harvoihin tekijöihin, jotka vahvistavat useita tavoitteita samanaikaisesti. Suomessa tehdään kuitenkin helposti päinvastoin.

Kun kirjoitin pari vuotta sitten kirjan strategiasta ja 80/20-säännöstä, ajattelin lähinnä organisaatioita.

80/20-säännön ajatus on yksinkertainen. Kun resursseja on rajallisesti, niitä ei kannata jakaa tasaisesti kaikkeen, vaan tunnistaa ne harvat valinnat, joilla on ratkaiseva vaikutus kokonaisuuteen. Strategia on viime kädessä kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta ja keskittää huomio sinne, missä vaikutus on suurin.

Sama periaate koskee myös Suomen tulevaisuutta koskevaa päätöksentekoa.

Meillä on samaan aikaan nihkeä talouskasvu, ikääntyvä väestö, kasvavat työkykyhaasteet, korkea työttömyys ja huoli työvoiman riittävyydestä. Julkisen talouden resurssit ovat tunnetusti niukat, mutta ratkaistavien ongelmien määrä kasvaa.

Silti päätöksenteko toimii pitkälti päinvastoin kuin 80/20-ajattelu edellyttäisi.

Väestökehitystä käsitellään väestö- ja tai maahanmuuttopolitiikkana, työttömyyttä työvoimapolitiikkana, työkykyä sosiaali- ja terveyspolitiikkana, koulutusta koulutuspolitiikkana ja tuottavuutta talouspolitiikkana. Jokainen hallinnonala pyrkii ratkaisemaan oman osuutensa ongelmasta.

Yrityksissä tätä kutsuttaisiin osaoptimoinniksi.

Talousosasto asettaa säästöille tavoitteet, HR pistää rekrytoinnit jäihin, liiketoiminta lykkää investointeja ja jokainen yksikkö saavuttaa jotenkuten omat säästötavoitteensa. Yksittäiset päätökset voivat olla täysin perusteltuja. Silti niiden yhteisvaikutus voi heikentää yrityksen kykyä kasvaa, uudistua ja vastata tulevaisuuden tarpeisiin.

Yhteiskunnallisella tasolla osaamme näköjään tehdä saman huomattavasti suuremmassa mittakaavassa.

Yhtenä päivänä otsikoihin nousee syntyvyyden lasku, toisena kasvava työttömyys, kolmantena koulutus ja neljäntenä heikko tuottavuus. Todellisuudessa nämä eri otsikot kuvaavat yhden ja saman järjestelmän toimintaa. 

Erillisten ongelmien sijaan meillä on yksi kantokykyä koskeva systeeminen haaste, joka näkyy eri puolilla yhteiskuntaa erilaisina oireina.

Jos resurssit ovat niukat, kaikkea ei voida vahvistaa yhtä aikaa. Silloin olennaisin kysymys ei ole, miten säästöjä jaetaan mahdollisimman tasaisesti.

Olennaista on tunnistaa, mitkä harvat valinnat vaikuttavat mahdollisimman moneen ongelmaan samanaikaisesti. 

Esimerkiksi mitkä tekijät ovat niitä, jotka vaikuttavat väestöpohjaan tai eliniän pitenemiseen? Tai siihen kuinka moni työllistyy, pysyy työkykyisenä, pystyy päivittämään osaamistaan ja löytää paikkansa muuttuvassa työelämässä? Ja lopulta siihen, kuinka paljon arvoa työ, osaaminen ja käytettävissä olevat resurssit tuottavat, mukaan lukien teknologia, investoinnit, tutkimus, yritysten uudistuminen ja johtaminen. 

Julkisen talouden kestävyys ei ole erikseen johdettavissa. Se on järjestelmän lopputulos. Ja järjestelmä toimii vain, jos sen osien väliset yhteydet toimivat. 

Ongelmia ei siis ratkaista valitsemalla syntyvyyden, maahanmuuton, työllisyyden, koulutuksen tai investointien väliltä. 

Se ratkaistaan ymmärtämällä, millä mekanismilla ne saadaan vahvistamaan toisiaan.