Kolme sanaa, jotka hallitsevat työelämäpuhetta

Kun työelämästä puhutaan tänään, kolme sanaa nousee toistuvasti esiin: kuormitus, osaaminen ja resilienssi. Ne kuvaavat hyvin asiantuntijatyön arkea – mutta ehkä eivät vielä sitä, mikä työssä on oikeasti muuttunut.

Jos tämän hetken työelämäpuhe pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan, ne olisivat kuormitus, osaaminen ja resilienssi. 

Luin alkuvuodesta julkaistua Akavan Worksin selvitystä, joka tarkastelee asiantuntijatyön murrosta työelämätutkijoiden ja asiantuntijoiden näkökulmasta, tavoitteenaan tunnistaa keskeiset muutostrendit sekä ne tekijät, joihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota asiantuntijatyön tuottavuuden ja tulevaisuuden kannalta. 

Akavan raportti on varsin tarkkanäköinen kuvaus tämän hetken työelämän haasteista. Se tunnistaa hyvin keskeiset asiantuntijatyötä kuvaavat ilmiöt, kuten työn intensifikaation eli työtahdin kiristymisen ja vaatimusten lisääntymisen, osaamisvaatimusten nopean kasvun sekä johtamisen ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset, jotka yhdessä muovaavat asiantuntijatyön arkea.

Samalla se tekee näkyväksi sen, miten kuvaamme uuden työn ilmiöitä edelleen vanhan työn käsitteillä. 

Puhumme intensifikaatiosta, kasvavista osaamisvaatimuksista ja uupumisesta – käsitteet, jotka istuvat hyvin teollisen työn analyysiin, jossa työ nähdään suhteellisen vakaana rakenteena ja ongelma syntyy lähinnä sen liiallisesta kuormittavuudesta. Työ itsessään nähdään on/off -tyyppisenä, jolloin sen ongelmat syntyvät työn määrästä (liikaa/liian vähän).  

Jos ongelmat ovat työn arjessa, yksilöiden ja tiimien tekemisessä ja osaamisen kehittämisessä, on myös ratkaisujen löydyttävä arjesta: osaamisen kehittämisestä, työhyvinvoinnin tukemisesta ja yksilöiden resilienssin ja muutosvalmiuden vahvistamisesta. Niin tärkeitä kuin ne ovat, ne operoivat samalla tasolla kuin ongelman oireet. 

Post-teollisessa asiantuntijatyössä nämä ilmiöt voivat kuitenkin olla seurausta jostakin muusta. Työtä johdetaan edelleen tehdastyön periaatteilla, vaikka itse työ on muuttunut. Tästä näkökulmasta en ajattele työn intensifikaatiota merkkinä työn määrän kasvusta, vaan merkkinä siitä, että vanhat johtamisen ja organisoinnin mallit eivät enää kanna. Toisin sanoen, työn ongelmat sijaitsevat rakenteissa, nykyisen työn oletuksissa ja työn muotoilussa. 

Kysymykset ja ratkaisut pitäisi saada siirrettyä pois yksilön ja työn arjen optimoinnista kohti seuraavaa tasoa.

Ensinnäkin, miten työtä pitäisi muotoilla uudelleen, jos asiantuntijatyö ei enää taivu tuotantotyön malliin? Entä millainen johtaminen kykenee purkamaan rakenteita sen sijaan, että se yrittäisi vain auttaa ihmisiä selviytymään niiden sisällä? Ja viimeiseksi ehkä se kaikkein olennaisin kysymys: miten organisaatiot oppivat luopumaan ajattelumalleista, jotka ovat syntyneet teollisen työn tarpeisiin? 

Perinteinen työelämätutkimus, joka tarkastelee työn kuormitusta, osaamisvaatimuksia ja yksilöiden kokemusta, pystyy kyllä kuvaamaan ilmiötä, mutta ei ratkaisemaan sitä. 

Työelämäkeskustelun pitäisi uskaltaa siirtyä post-teolliseen ajatteluun ja ohjata huomio rakenteisiin, johtamiseen ja ajattelumalleihin. Pois työn kehittämisestä kohti sen uudelleenmuotoilua. 

Se muuttaisi myös sitä, millaisia ratkaisuja pidämme realistisina.