Olemmeko vahingossa opettaneet ihmiset passiivisuuteen?

Kaikkialla, missä käyn puhumassa ja valmentamassa, yksi asia nousee toistuvasti esiin ylitse muiden. Asioita ja tekemistä on yksinkertaisesti liikaa. Ihmiset kokevat kuormitusta arjen erilaisten ristipaineiden keskellä. Pitäisi pystyä priorisoimaan paremmin. Fokusoimaan olennaiseen.

Usein esiin nousee se, miten pitäisi pystyä tekemään myös niitä poisvalintoja, jättää jotain tekemättä. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. 

Kun sanotaan, että pitäisi priorisoida paremmin, ihmiset oikeasti tarkoittavat että organisaatiolla on jatkuvasti liikaa vaihtoehtoja suhteessa sen kapasiteettiin (kaista ei riitä), tavoitteet ovat usein keskenään ristiriitaisia, ei ole tietoa siitä mikä on oikea suunta tai päätöksentekokriteerit ovat epäselviä. 

Ihmiset eivät jätä asioita tekemättä siksi, etteivät osaisi priorisoida. He tekevät liikaa siksi, että eivät pysty luotettavasti arvioimaan, mitä kannattaisi jättää tekemättä.

Kun samanaikaisia muutoksia on paljon, eikä asioita pysty vertailemaan systemaattisesti, päätöksenteko yksinkertaistuu ja automatisoituu. Heuristiikat astuvat kehiin ja päätökset syntyvät hetkessä sen perusteella, mikä tuntuu kiireellisimmältä juuri nyt tai tehdään se mistä esihenkilö sattui puhumaan viime tapaamisessa. 

Priorisointi siirtyy toisin sanoen tiedostamattomaksi. Se voi näkyä myös niin, että tehdään päätös, kunhan se on “riittävän hyvä” ihan vaan siksi että päästään nopeasti eteenpäin. Yhtä usein se näkyy niin, että ei tehdä päätöstä ollenkaan ja jätetään asiat lillumaan. 

Monesti ihmisiltä odotetaan oma-aloitteisuutta, proaktiivisuutta ja omistajuutta. Mutta samaan aikaan päätöksentekokriteerit ovat epäselviä, prioriteetit puuttuvat tai vaihtuvat jatkuvasti, eikä riskinottoa oikeasti palkita.

Melko klassinen psykologinen jännite.

Se, mikä näyttäytyy ihmisten passiivisuutena, saattaa yksinkertaisesti olla itsesuojeluvaistoa, kognitiivinen suojareaktio. 

Passiivisuus on tapa ulkoistaa muutoksen merkitys toisaalle. Odotetaan, että joku tulee ja kertoo miten asia on, mikä kaikki muuttuu ja mitä se tarkoittaa omalle roolille. Toimijuus on sitä, että tehdään tilanteessa myös omaa tulkintaa, eikä vain reagoida eteen tuleviin muutoksiin. Se on kykyä tehdä aktiivisia valintoja keskeneräisyydessä. 

Järjestelmän ylikuormitusta ei kuitenkaan pitäisi ratkoa yksilötasolla, päinvastoin. Toimijuus on systeeminen kyvykkyys, vaikka siinä roolissa se on viime aikoina jäänyt vähän vähälle huomiolle. 

Keskeneräisyydessä ja epävarmuudessa toimiminen passivoi herkästi, miten siis lisätään toimijuutta?