Jos järjestelmä päättää, kuka kantaa vastuun?

Kun päätöksenteko ulkoistetaan prosesseille ja algoritmeille, myös vastuu muuttuu abstraktiksi käsitteeksi.

Hesarissa eilen julkaistu Der Spiegelin artikkeli Hartmut Rosasta osui ytimeen. Saksalainen sosiologi nostaa haastattelussa esiin sen, miten olemme alkaneet korvata ajattelun rakenteilla.

Hän puhuu tilanteista, jotka oikeassa elämässä ovat sotkuisia, kerrostuneita ja moraalisesti latautuneita. Niihin liittyy usein historiaa, tunteita, hiljaista tietoa ja valtasuhteita. Pelkällä ajoituksellakin on merkitystä. Tilannetta ei voi koskaan objektiivisesti kuvata. Se vaatii tulkintaa. 

Yrityksestä se ei ole jäänyt kiinni. Todellisuutta yritetään jatkuvasti pakottaa kyllä-ei muotoon, binäärisiksi valinnoiksi, kuten Rosa sanoo. Pelkistää konstellaatioksi. Se pysäyttää todellisuuden tunnistettaviksi muuttujiksi, joita voidaan palastella, vertailla ja pisteyttää. Purkaa kokonaisuus niin pieniin osiin, että lopulta iso kuva ja sen mukana merkitys, häviää. 

Modernit organisaatiot ovat rakenteellisesti kehittyneempiä kuin koskaan. Strategia piirtyy tiekartoiksi, suunnitelmiksi, tavoitteiksi, hankkeiksi ja OKR:iksi. Toimintaa ohjaavat prosessit, joita auditoidaan ja optimoidaan.

Johtamispuhe on täynnä viitekehyksiä, jotka lupaavat selkeyttä, tehokkuutta ja tuloksia. Samalla organisaatioiden toimintakyky tuntuu heikentyneen. Monessa organisaatiossa päätöksenteko on hidastunut. Harkinta on ulkoistettu tiedolla johtamiselle ja vastuu on liuennut prosesseihin.

Ehkä meidän pitäisi metsästää kadonnutta harkintakykyä. Harkinta merkitsee riskiä, altistumista ja vastuuta. Se tarkoittaa kykyä tehdä päätös ja seistä sen takana, tilanteen moniulotteisuudesta ja epävarmuudesta riippumatta. Tilannetajua ja intuitiota sen sijaan, että kaavamaisesti täytetään ennalta asetetut kriteerit.

Johtamisessa erilaiset viitekehykset, maturiteettimallit, roolikuvaukset ja suoritusta mittaavat järjestelmät muodostavat oman kuvauksensa tilanteesta, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Esihenkilöitä koulutetaan mekaanisesti käyttämään malleja ja työkaluja, sen sijaan että heitä opetettaisiin kyseenalaistamaan työkalun soveltuvuutta eri tilanteissa. Rationaalisuuden pitäisi tunnistaa omat rajansa, mutta nyt se ei tee niin. 

Käyttäydymme ikään kuin kaikki merkityksellinen voitaisiin määritellä etukäteen. Ei voida.

Haastattelussa Rosa sanoo, että voimme muotoilla kuinka monta sääntöä tahansa ja vaikka kuinka tarkasti, mutta ne eivät koskaan tee täysin oikeutta tilanteelle. Oikeutta ihmiselle, korjaan mielessäni. Viikoittain saamme lukea tilanteista, missä viranomaisten ja byrokratian pilkuntarkka tulkinta aiheuttaa kuormitusta ja inhimillistä kärsimystä.

Järjestelmien, mittareiden ja mallien hylkääminen ei ratkaise nykyrakenteiden ongelmaa. Sen sijaan ne pitäisi palauttaa niille kuuluvalle paikalle ja tuoda inhimillinen harkinta takaisin johtamisen keskiöön.

Viimeistään nyt, kun tekoäly ja algoritmit ovat ottamassa yhä isomman roolin organisaatioiden päätöksenteossa.