Asiantuntijuuden identiteettikriisi on vasta alkamassa

Tekoäly ei muuta vain sitä, miten asiantuntijatyötä tehdään. Kun teknologia irrottaa työn laadun siihen käytetystä ajasta ja vaivasta, joudumme kysymään uudelleen, mistä asiantuntijatyön arvo oikeastaan syntyy.

Tänä syksynä organisaatioissa painitaan kiinnostavien kysymysten parissa. Moni on jo saanut ensituntumaa siihen, miten tekoälyn tulo mukaan omaan organisaatioon on alkanut muuttaa työntekoa. Ensimmäiset alkavat myös ymmärtää sen, että vaikka teknologian mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, ihmisten käyttäytyminen muuttuu hitaasti. 

Suomen kieli on täynnä vivahteikkaita ilmaisuja, kuten laadusta tinkimättä. Kun yhdistetään siihen generatiivinen tekoäly ja sen mukanaan tuomat tehokkuushyödyt, nousee koko laatukeskustelu ihan uusille kierroksille. 

Jos jotain pitäisi ennakoida, niin uskon että tulevina kuukausina organisaatioissa käydään entistä enemmän keskustelua laadun ja tekemisen tason ympärillä, sillä tekoäly pakottaa meidät arvioimaan uudelleen, kuinka paljon työtä hyvä työ oikeastaan tarvitsee. 

Yksi asiantuntijatyön ulottuvuus on työhön käytetty aika. Se on se, mihin teknologia eniten vaikuttaa. 

Ihmisinä sen sijaan käsityksemme asiantuntijuudesta on rakentunut vuosikymmenten aikana aivan toisenlaisten asioiden varaan. Laadukas työ vaatii aikaa, perehtymistä, huolellisuutta, omaa ajattelua ja viimeistelyä. Mitä enemmän olemme työhön panostaneet, sitä paremmaksi olemme sen kokeneet.

Siinä näkyy vanha, syvälle juurtunut yhtälö: ihmisen käyttämä aika ja vaiva → laatu → arvo. 

On helppo nähdä, miten tekoäly muuttaa yhtälöä. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, on paljon kiinnostavampi kysymys. Nimittäin jos ja kun työn tekemisen kustannus muuttuu, myös käsityksemme työn arvosta ja siitä, mihin työaikaa kannattaa käyttää, joutuu uudelleenarvioitavaksi. 

Miksi ennakoin, että aihe nousee tapetille organisaatioissa? Siksi, että tämä muutos on ennen kaikkea ristiriidassa asiantuntijan ammatillisen identiteetin kanssa. 

Kun teknologia irrottaa laadun siihen käytetystä työmäärästä, meidän on vaikea tietää, mitä pitäisi arvostaa. Nyt kun saman työn voi tehdä teknologian avulla huomattavasti nopeammin, nousee kysymys, kannattaako samaa työtä enää tehdä samalla laatustandardilla lainkaan? 

Pitäisikö työssä selkeämmin erotella, missä tekoälyn tekemä on riittävän hyvää ja sen sijaan tunnistaa ne vaiheet, missä poikkeuksellisella ajattelulla, näkemyksellä, kuratoinnilla tai viimeistelyllä pystytään tuottamaan oikeasti lisäarvoa? 

Psykologisesti tässä on monta kiinnostavaa mekanismia yhtä aikaa. Ihminen ei mielellään luovu standardista, jonka varaan hänen käsityksensä omasta ammattitaidostaan on rakentunut.

Tuskin kukaan vastustaa surkeista ja tehottomista käytännöistä luopumista. Vaikeinta tulee olemaan luopuminen niistä asioista, joissa on ollut itse hyvä ja joista on saanut arvostusta. Riman laskeminen tuntuu helposti myös oman osaamisen tai statuksen devalvaatiolta.

Olemme ehkä keskellä paljon suurempaa työn murrosta kuin ymmärrämme. 

Tekoäly ei vain muuta sitä, miten paljon työtä jonkin tuottaminen vaatii. Se pakottaa meidät uudelleen neuvottelemaan sosiaalisesti ja kollektiivisesti siitä, mitä hyvä työ tai “laadusta tinkimättä” jatkossa tarkoittaa.