Uudistumiskyvykkyys on julkiselle sektorille tärkeämpää kuin seuraava rakenneuudistus

Nykyinen julkinen sektori on suunniteltu vakauden ajalle. Sen logiikka, rakenteet ja ohjausjärjestelmät tukevat kontrollia ja pysyvyyttä, ei oppimista ja sopeutumista. Siksi se on tehoton juuri siellä, missä sitä eniten tarvitaan.

Tällä viikolla kokoonnuimme kiinnostavalla joukolla pohtimaan kysymystä, joka on hiljaisesti poltellut taustalla jo pitkään: mitä tarkoittaa julkisen sektorin uudistumiskyky – ja miten sitä vahvistetaan? Tilaisuus oli osa Sitran ja Aalto-yliopiston käynnistämää yhteiskehittämisen prosessia, jonka tavoitteena on vahvistaa julkisen sektorin kykyä vastata murrosajan moninaisiin haasteisiin.

Ei mikään pieni kysymys. Julkisen sektorin on kyettävä uudistumaan, ei siksi että teknologia kehittyy tai resurssit vähenevät, vaan siksi että yhteiskunta muuttuu – ja sen mukana ihmisten tarpeet, odotukset ja mahdollisuudet. Uudistumisen kohteena eivät ole vain palvelut, vaan myös ajattelutavat, johtamiskäytännöt ja koko eetos siitä, miksi julkinen sektori on olemassa ja mitä sen pitäisi saada aikaan.

Vaikeimmaksi osoittautui kysymys siitä, miltä radikaalisti uudistunut julkinen sektori voisi edes teoriassa näyttää? Jäin kuitenkin tätä jälkikäteen pohtimaan. Mikä on se ongelma, jota julkisen sektorin uudistumisella yritetään ratkaista? 

Tunnistin yhden haasteen siinä, että ohjaudumme helposti ajattelemaan nykyisiä rakenteita ja niiden uudistamista “mitä pitäisi uudistaa” -näkökulmasta. 

Tämä on intuitiivinen, mutta kenties väärä lähtökohta.

Julkisen sektorin nykyinen logiikka nojaa vahvasti ”mitä”-ajatteluun. Tulosohjaus, palvelurakenneuudistukset, investoinnit – kaikki tähtäävät siihen, että järjestelmä tuottaa jotakin uutta tai tehokkaampaa. Vähemmän kysytään, onko järjestelmä oppiva, sopeutuva tai kykenevä muuttumaan, jos olosuhteet ympärillä muuttuvat.

Siksi radikaalisti uudistunut julkinen sektori ei ehkä olisikaan rakenteiltaan radikaalisti erilainen. 

Se voi toimia edelleen lakisääteisesti, budjettiohjatusti ja monella tavalla konservatiivisesti. Mutta sen toimintalogiikka voisi olla erilainen, jatkuvaan uudistumiseen ja vaikuttavuuteen tähtäävä. 

Radikaalisti uudistunut julkinen sektori kysyy, missä on suurin potentiaali vaikuttaa ja resurssien jakamisen sijaan suuntaa resurssinsa sinne, missä niillä on mahdollisuus saada muutosta aikaan. Tiedolla ohjattua, vaikuttavuusperusteista ja vahvasti tulevaisuuteen katsovaa. Ei ratkaisuja seuraavalle neljälle vuodelle, vaan seuraavalle neljännesvuosisadalle. 

Samaa keskustelua käymme yksityisellä sektorilla. Monen yrityksen ohjaus- ja johtamisjärjestelmät nojaavat pysyvyyteen ja kontrolliin. Projektit, raportit ja määräaikaiset hankkeet ovat mekanismeina jäykkiä. 

Ne toimivat hyvin vakaina aikoina, mutta kuormittavat murrosajassa. 

Muutoskyvykkyyteen tähtäävän organisaation ytimessä sen sijaan korostuvat kyvykkyydet, joiden tehtävä on mahdollistaa muiden kyvykkyyksien synty: oppiminen, muutosjohtaminen, yhteiskehittäminen, vaikuttavuuden mittaaminen ja priorisointi.

Julkisesta sektorista sanotaan usein, että sen nykyiset rakenteet pitäisi räjäyttää. 

En tiedä. Ehkä uudistumiskyky ei synny rakenteita purkamalla, vaan ennemmin uusia kyvykkyyksiä rakentamalla. 

Ei siis mitä, vaan miten.