Maailman muuttamiseen ei ole valmista kaavaa

Aikamme ironiaa, että maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan, mutta organisaatiot pitävät edelleen kiinni rakenteista, jotka estävät niitä muuttumasta mukana.

“Organisaatiot ovat luovia. Kunnes niitä johdetaan.”

Melkoista. Olin pyytänyt tekoälyltä otsikkoehdotuksia tämän sunnuntain näkökulmaan ja siellä muutaman hengettömän yrityksen seassa oli tämä yksi provokaatio. 

Ohitin sen koska se meni jo ehkä vähän yli ajatuksen, mitä yritän tässä avata. Mutta jotain ärsyttävän oivaltavaakin siinä oli. Huomasin palaavani ajatuksissani siihen, miten organisaatioiden kyky muutokseen, uudistumiseen, radikaaliin luovuuteen on usein kahlittu asioilla, joista puhutaan kyllä paljon, mutta ei sitten kuitenkaan puhuta.

Syitä etsitään usein rakenteista, johtamisesta tai kiireestä. Mutta harvemmin pysähdytään yhdessä sen äärelle, mitä organisaatiossa kyllä tunnistetaan mutta jätetään sanottamatta. 

Muutoksen esteenä on usein hyvin inhimillinen ilmiö. Epävarmuus.  

Ja ehkä siksi meidän pitäisi suhtautua siihen täysin toisin.

Ihmiset eivät vastusta muutosta vain muutoksen vuoksi. He vastustavat sitä, mitä uusi uhkaa: heidän osaamistaan, asemaa, yhteisön normeja, kontrollin tunnetta. Nämä eivät ole mitään irrationaalisia muutosvastarinnan oireita, vaan heijastuksia täysin loogisesta reaktiosta tilanteessa, jossa jokin muuttuu nopeammin kuin oma käsitys hallittavasta maailmasta pysyy perässä. 

Elämme arkea globaalien haasteiden ympäröimässä maailmassa, missä työelämää myllertää useita yhtäaikaisia murroksia, ja tekoäly muuttaa koko työn tekemisen perustaa. Monella tavalla olemme uuden edessä. Se tarkoittaa, ettei ole mitään valmista kaavaa, miten pitäisi edetä. Kun emme voi nojata valmiisiin ratkaisuihin, joudumme luomaan niitä itse. 

Silloin ollaan luovuuden ytimessä. 

Käsittelimme teemaa yhdessä Aalto-yliopiston radikaalin luovuuden kehityksestä vastaavan Riikka Mäkikoskelan kanssa tämän kevään ensimmäisessä Johdon agendalla -podcastin jaksossa.

Jos maailma ympärillämme on jatkuvasti liikkeessä, emme voi jäädä kiinni rakenteisiin, jotka on rakennettu toisenlaiseen aikaan. Meidän on kyettävä arvioimaan uudelleen ajattelumalleja, jotka aiemmin toimivat, mutta jotka nyt estävät näkemästä olennaista. Tämä vaatii kriittistä ajattelua paitsi yksilöiltä, myös organisaatioilta.

Muutoskyvykkyydessä korostetaan usein nopeutta, ketteryyttä ja rohkeutta. On se sitäkin. Mutta myös paljon muuta. Todellinen muutoskyvykkyys ei usein näy päällepäin. Se voi näkyä esimerkiksi siinä, että ihmiset uskaltavat sanoa ääneen epävarmuutensa. Tai että työyhteisö ei kiirehdi ratkaisuja, vaan jaksaa viipyä epätietoisuudessa sen verran, että alkaa ymmärtää, mitä todella pitäisi oppia.

Mäkikoskela kiteytti hyvin sen, miten radikaali luovuus vaatii tilaa epävarmuudelle, keskeneräisyydelle ja erimielisyydelle. Ilman niitä ei synny mitään aidosti uutta, eikä mikään muutu. 

Entä jos oppimisen tärkein tavoite ei olekaan oppia uutta, vaan oppia pois vanhasta? *

* Ajatus on poimittu G.K. Chestertonin lainauksesta "The chief object of education is not to learn but unlearn"

🎧 Kuuntele koko podcast keskustelu esimerkiksi Youtubessa tai Spotifyssa.