Institutionaalinen rohkeus on vaikea laji

Muutos on noussut johtamisen itseisarvoksi. Samalla on unohtunut se rohkeus, jota vaaditaan instituutioiden rakentamiseen.

Vuosien varrella on monta kertaa saanut todeta, miten pitkälle modernin johtamisen tärkeimmät ajatukset on keksitty jo yli 30-50 vuotta sitten. Tällä kertaa ajatukseni taustat tulevat vuodesta 1957.

Elämme aikaa, jossa muutos on itseisarvo. Teknologia kehittyy nopeammin kuin rakenteet ehtivät mukautua, politiikassa suunnanmuutokset seuraavat vaalikausia ja taloudellisesta epävarmuudesta on tullut pysyvä olotila. Sopeutumiskyky ja kyky reagoida määrittävät sitä, miten hyvin onnistumme. Muutoskyvykkyydestä ja yhteiskunnan resilienssistä on tullut nopeasti strategisia tavoitteita.

Jatkuvan kiihdytyskaistalla olemisen vastapainoksi kaipaan jatkuvuutta. Modernista johtamisesta on tullut yhä teknisempää. Sen ytimessä ovat rakenteet, tavoitteet, mittarit, ohjausmallit ja kyvykkyydet. Arvot ja kulttuuri linkittyvät työntekijäkokemukseen, visio ja missio heijastavat aikalaiskuvaa. Kaikkea leimaa lyhytjänteisyys, reaktiivisuus ja snabba cash -mentaliteetti. Aikajänteet ovat kutistuneet: 10 vuotta on nykyään viisi, viisi vuotta enää parhaimmillaan 2-3 vuotta. Valtionhallinnossa, kunnissa ja hyvinvointialueilla aikajänne on sentään tasaisen varmat neljä vuotta. 

Institutionaalinen näkökulma on lähes kokonaan kadonnut modernista johtamiskeskustelusta. Vuonna 2020 purposesta tuli uusi johtamisen -ismi. Sitten tuli pandemiaa seurannut epävarmuus, kustannuspaineet ja geopoliittinen kriisi ja purpose hävisi lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Purpose määriteltiin sanoina, ei valintoina.

Kukaan ei puhu enää siitä, millaisia organisaatioita olemme rakentamassa seuraaville johtajasukupolville tai millaisia yhteiskunnallisia instituutioita jätämme jälkeemme. Meistä on tullut muurareita, jotka latovat tiiliä työelämässä voidaksemme rakentaa katedraalimme muualle.   

Yhdysvaltalainen sosiologi Philip Selznick kuvaili jo 1950-luvulla, miten johtajuuden ydintehtävä ei ole hallinnointi, vaan instituution tarkoituksen ja sen arvojen suojeleminen. Hänen keskeinen ajatuksensa oli, että organisaatiot muuttuvat instituutioiksi silloin, kun ne alkavat kantaa arvoja ja merkityksiä, jotka ylittävät kulloisenkin tehtävän tai tilanteen (ja aikajänteen).  

Kiihdytyskaistalla institutionaalisen vastuun merkitys hämärtyy. Politiikassa katse on oletettavasti vaalikausissa. Yrityksissä ja organisaatioissa painopiste on tuloksissa, kilpailukyvyssä ja jatkuvassa uudistumisessa. Mutta kuka huolehtii siitä, että jatkuva uudistuminen ja lyhyellä tähtäimellä tehdyt päätökset eivät heikennä organisaation identiteettiä ja merkitystä? Ehkä ongelma on se, että olemme unohtaneet johtamisessa jatkuvuuden merkityksen eli vastuun siitä, millaista perustaa rakennamme pitkällä tähtäimellä.

Kun rohkeudesta puhutaan niin paljon, pitäisi löytyä myös institutionaalista rohkeutta. Kykyä tehdä valintoja, jotka eivät hyödytä ensisijaisesti nykyhetkeä, vaan niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme.

 Johtamista yhden päätöksen verran yli oman toimikauden.