Ongelma, jota ei ole määritelty – mutta ratkaisuja riittää

Suomen kasvukeskustelu on yhtä aikaa oikeassa ja väärässä. Yksittäiset ratkaisut eivät korjaa systeemistä ongelmaa.

Sain tällä viikolla kutsun Säätytalolle pyöreän pöydän talouskasvukeskusteluun. Kahden tunnin aikana kuultiin useita hyviä huomioita ja monta ratkaisuhakuista ajatusta siitä, miten Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. 

Ja sitten tulee se mutta.

Kasvukeskustelu Suomessa on erikoinen ilmiö. Siitä puhutaan paljon, intohimoisesti ja ihan tosissaan. Silti keskustelu muistuttaa enimmäkseen huonosti koordinoitua ryhmätyötä, jossa jokainen ratkaisee omaa ongelmaansa, mutta kukaan ei ole varma, mikä oli alkuperäinen tehtävänanto. 

Startup-kenttä puhuu rahoituksesta ja pääoman puutteesta, yrityssektori sääntelystä, ekonomistit tuottavuudesta, yrittäjät eläkeratkaisusta ja koulutussektori muuttuvista osaamisvaatimuksista, sekä paremmasta yritysyhteistyöstä. Oman osuutensa saavat myös veropohja ja puutteelliset kannustimet, kasvuhaluttomat omistajat, heikkenevät pisa-tulokset ja olematon yrittäjäkoulutus.

Ylivoimaisesti eniten peräänkuulutetaan kuitenkin rohkeutta. Rohkeutta kasvaa, rohkeutta uskaltaa, rohkeutta investoida ja tehdä päätöksiä, jotka vievät kohti tulevaisuutta. Kasvupuheessa rohkeus nähdään usein yksilön ominaisuutena: yrittäjien pitäisi olla rohkeampia, omistajien uskaltaa enemmän, johtajien ottaa enemmän riskejä. Se, mikä meiltä todellisuudessa puuttuu, on rakenteellinen rohkeus.

Rohkeutta ei voi käskeä. Yhtä vaikeaa siihen on moraalisesti velvoittaa. Verotus, sosiaaliturva, rahoitusmarkkinat ja kulttuuri määrittävät, kuinka kallista epäonnistuminen on ja kenelle riski lopulta kaatuu. Emme tarvitse asennekasvatusta, vaan kasvua tukevat rakenteet. 

Keskustelun jälkeen olin vakuuttunut ainakin yhdestä asiasta. Jos ongelma olisi juuri se, minkä kukin meistä esitti, Suomi olisi jo ratkaissut kasvun haasteen. Mutta kun ei ole. Kohta 20 vuotta ilman kasvua kertoo siitä, että kasvun haaste on ennen kaikkea systeeminen.

Systeeminen ongelma tarkoittaa, että koulutus, verotus, sosiaaliturva, eläkejärjestelmä, rahoitus ja sääntely vahvistavat tällä hetkellä olematonta tai matalaa kasvua, eikä mikään yksittäinen korjaus muuta kokonaiskuvaa. 

Siksi myös ratkaisujen on oltava monitasoisia. Samaan aikaan tarvitaan nopeavaikutteisia toimia ja hitaampia rakenteellisia muutoksia, jotka määrittävät kasvun edellytykset vuosiksi eteenpäin. Jos ongelmaa on kasvatettu 20 vuotta, on epärealistista odottaa että ratkaisu syntyisi vain murto-osassa tästä ajasta. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi lakata yrittämästä. Päinvastoin, pitää yrittää entistä enemmän ja vahvistaa kasvun rakenteita seuraaville sukupolville. 

Kasvukeskustelua tuntuu vaivaavan myös erikoinen ristiriita ajankuvan kanssa.

Elämme teknologisen murroksen, osaavan työvoiman ja globaalien arvoketjujen uudelleenjärjestymisen aikaa. Mahdollisuuksia syntyy enemmän kuin vuosikymmeniin. Silti julkinen narratiivi on usein synkempi kuin todellisuus antaisi aihetta. Ikään kuin olisimme päättäneet etukäteen, että jätämme tämänkin murroksen hyödyntämättä. Pipot on heitetty kehään.

Vai onko?