Jos tehdään niin kuin kaikki muutkin tekevät, saadaan samat tulokset kuin muutkin saavat?
Suomalaisella poliittisella keskustelulla on yllättävän paljon yhteistä yritysten strategisen kehittämisen kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Uusia ideoita, ajatuksia ja toimivia malleja haetaan aktiivisesti niin kilpailevilta toimijoilta kuin toisilta toimialoilta. Niin kauan kuin olen ollut teknologia-alalla, alalla on arvostettu erilaisia best practice -käytäntöjä. “Copy with pride” tuntuukin olevan ihan toimiva ohjenuora moneen.
Politiikan toimijat puolestaan katsovat ja vertaavat Suomen toimintatapoja ja käytäntöjä mielellään naapurimaihin, erityisesti Ruotsiin. Poliittisessa keskustelussa debatoidaan ja haetaan tukea omalle näkökannalle säännöllisin väliajoin Viron, Tanskan ja Singaporen malleista.
Parhaat käytännöt muuttuvat yritysmaailmassa kaikkialla hyväksytyiksi standardeiksi, joita organisaatiot pyrkivät saavuttamaan. Niiden tavoitteluun liittyy kuitenkin paradoksi: jos kaikki noudattavat samoja niin sanottuja "parhaita käytäntöjä", johtavat ne nopeasti keskinkertaisuuteen.
Best practise -käytännöt perustuvat johonkin koettuun, opittuun ja havaittuun, jonka pohjalta voidaan tehdä yleistyksiä tietyssä kontekstissa. Ne ovat yleistyksiä, jotka pätevät lähinnä tayloristiseen liukuhihnojen ja prosessien maailmaan, missä suorittaminen on irrotettu ajattelusta.
Best practicet ovat turvallisia, hyväksi havaittuja (ja siten riskittömiä) mutta ne myöskin johtavat kulttuuriin, jossa ohjekirjan kuuliaisesta noudattamisesta tulee uteliaisuutta tärkeämpää. Parhaat käytännöt esitetään usein yleispätevinä, mutta todellisuudessa ne ovat kontekstisidonnaisia. Mikä toimii teknologiajätille Piilaaksossa, tuskin toimi perheyrittäjälle Joensuussa.
Parhaiden käytäntöjen noudattaminen luo helposti valheellisen turvallisuuden tunteen ja illuusion tilanteen hallinnasta. On helppoa perustella päätöksiä viittaamalla vakiintuneisiin normeihin. Tämä illuusio ruokkii päättäjien tyytyväisyyttä.
Myös monet politiikan mallit toimivat hyvin omassa kulttuurisessa kontekstissaan, mutta harvemmin soveltuvat suoraan suomalaiseen yhteiskuntaan ilman merkittäviä muutoksia. Sosiaali- ja työvoimapoliittisia järjestelmiä ei voi sellaisenaan kopioida maasta toiseen. Benchmarkkeina niillä on kuitenkin tärkeä rooli. Toimia keskustelun avaajina oman tien löytämiselle.
Jos jotain näihin keskusteluihin kaipaan niin politiikassa kuin yritysmaailmassa, niin rohkeutta. Jos haetaan benchmarkkia jostain niin haetaan riittävän kaukaa, riittävän rohkeaa.
Toisekseen pitää tunnistaa se, mitkä prosesseista ovat sellaisia, joissa keskinkertainen riittää ja jotka voidaan kopioida sellaisenaan (good enough) ja toisaalta tunnistaa ne kriittiset alueet, jotka halutaan rakentaa kestävän kilpailuedun lähteeksi.
Mitkä ovat ne alueet, joissa tulevaisuudessa muut kopioivat meitä?
Siinä olisi sellaista oikeanlaista kunnianhimon tasoa.
Benchmark: Singaporen malli
Yksi näistä usein benchmarkatuista poliittisista järjestelmistä löytyy Singaporesta. Maa on väkiluvultaan suunnilleen Suomen kokoinen, mikä tekee siitä meille myös kiinnostavan vertailukohdan. Singapore itsenäistyi vasta 1965, mutta sen ensimmäisellä pääministerillä Lee Kuan Yew’lla oli poikkeuksellisen selkeä visio siitä, millaiseksi maan tulisi rakentua.
Luin jokin aika sitten Britannian entisen pääministerin, Tony Blairin haastattelua, missä hän nosti esiin erityisesti kolme Singaporen ensimmäisen pääministerin tekemää päätöstä, jotka pitkällä aikavälillä ovat siivittäneet Singaporen menestystä.
Jokainen näistä päätöksistä koettiin aikanaan kiistanalaiseksi ja niitä myös vastustettiin voimakkaasti. Aikaa myöten ne kuitenkin loivat perustan Singaporen menestykselle ja kestävälle hallinnolle.
Ensimmäinen näistä oli päätös tehdä Britannian siirtomaavallan aikaisesta hallinnon kielestä, englannista, Singaporen virallinen kieli.
Toisekseen, Lee Kuan Yew vaati, että maahan oli houkuteltava paras mahdollinen kansainvälinen osaaminen ja inhimillinen pääoma mistä päin maailmaa tahansa. Jos vielä joitain vuosikymmeniä sitten Singapore oli osaamisen nettomaahantuoja, nykyään maata voi pitää osaajaviennin kärkimaana. Maa on ollut nopea liikkeissään omaksuessaan uutta teknologiaa ja uusia ajatusmalleja. Sijoittajilla ja pääomalla on tapana seurata inhimillistä pääomaa, joten maa on hyötynyt päätöksestään panostaa systemaattisesti osaamispääoman kasvuun ja kansainvälisen talentin houkutteluun. Osuutensa lienee myös houkuttelevan matalalla verotuksella.
Kolmas osa Lee Kuan Viewn visiota oli ehdoton nollatoleranssi korruptiolle. Hänen mukaansa sen saavuttaminen onnistui maksamalla riittävän korkeaa palkkaa poliittisille johtajille.
Singapore onkin noussut menestystarinaksi. Tämä menestys ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti koko kansan kesken. Singaporen malli nojaa vahvasti meritokratiaan, jossa ihmiset saavuttavat asemansa ja palkkionsa vain kykyjensä ja saavutustensa perusteella. Mallina se johtaa vääjäämättä sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja on siten ristiriidassa meille tutumman sosiaalista tasa-arvoa edustavan mallin kanssa. Pohjoismaisessa mallissa painotetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, missä yhteiskunta tukee yksilöitä taustasta riippumatta.
Se, että jokin malli ei toimi sellaisenaan meidän kontekstissa, ei tarkoita sitä etteikö siitä voisi ottaa jotain opikseen. Singaporen mallissa on paljon sellaista, josta voisimme hyötyä oman ajattelumme syötteenä. Tänä keväänä Singaporen malli on noussut Suomessa poliittiseen keskusteluun työvoimapolitiikan ja erityisesti työurien pidentämisen benchmarkkina.
Nykyinen hallitus tavoittelee tavoittelee hallituskauden aikana 100 000 uutta työllistä. Pidemmällä aikavälillä tavoitteena on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin. Tämä tavoite jää haaveeksi, mikäli työuria ei saada jatkettua nykyiseltä tasoltaan. Hallitusohjelman mukaan hallitus pyrkiikin torjumaan ikäsyrjintää ja poistamaan iäkkäämpien henkilöiden työllistymisen ja työllistämisen esteitä. Yhdeksi vaihtoehdoksi on noussut Singaporen niin kutsuttu siltatyömalli.
Siinä yli 63-vuotiaalla työntekijällä on mahdollisuus sopia työnantajan kanssa työnkuvasta uudelleen, kevyemmillä vastuilla ja työehdoilla. Työsuhteen muuttuessa osa-aikaiseksi, työntekijän toimeentulon menetystä tuetaan eläkejärjestelmästä. Mallin tavoitteena on lisätä eläkeiän saavuttaneiden kannustimia jatkaa työelämässä. Tämä järjestelmä on Singaporessa pidentänyt eläkkeellesiirtymisikää kahdella vuodella ja mallista toivotaan myös Suomessa ratkaisua työurien pidentämiseen ja työvoimapulaan vastaamiseen.
Työministeri Arto Satonen ja sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen käynnistivät toukokuussa selvityksen siitä, miten yli 55-vuotiaiden työllistymistä ja työuran jatkumista voidaan edistää työvoimapolitiikan keinoilla. Selvitykseen sisältyy vertailu eri pohjoismaiden työvoimapolitiikoista ikääntyneiden työllisyysasteen nostamiseksi. Ehdotukset mahdollisista toimenpiteistä pitäisi näillä näkymin valmistua lokakuun loppuun mennessä.
Mutta kun kerran Singaporesta puhutaan, voisimmeko benchmarkata maasta avoimesti ideoita ja ratkaisuja myös muihin Suomen tuottavuusongelmiin?
Singaporessa yli 25-vuotiaat palkansaajat voivat avata koulutustilin, jolla he voivat rahoittaa osaamisensa päivittämistä noin 340 eurolla vuodessa. Tämä malli on parantanut paitsi työvoiman osaamista, myös maan kansainvälistä kilpailukykyä. Vastaavia malleja löytyy toki lähempääkin. Esimerkiksi Ranskassa jatkuvan oppimisen malli on työlainsäädäntöön määritelty ja maalla on käytössään yksi laajimmista koulutustilimalleista. Vuoden 2019 alusta voimaan astui euromääräinen malli, joka kerryttää vuosittain 500 euron edestä kouluttautumisoikeutta aina 5000 euroon saakka. Vaikeammin työllistettäville summa on 800 euroa aina 8 000 euroon saakka. (Sitra - Jatkuvan oppimisen rakenteita maailmalla)
Inhimillisen pääoman kehittäminen on pitkällä tähtäimellä ainoa kestävä tapa vahvistaa tuottavuuskehitystä. Investoinneilla osaamisen päivittämiseen on mahdollisuus luoda ennen kaikkea kestävää kasvua ja hyvinvointia. Tämä yhdessä siltatyömallin kanssa pitäisi todennäköisemmin myös yli 55+ vuotiaat kiinni työelämässä.
Sosiaalisten tai poliittisten järjestelmien kopiointi sellaisenaan maasta toiseen ei ole realistista. Erilaisten mallien benchmarkkaus ja avoin keskustelu niiden mahdollisuuksista vie kuitenkin myös meillä yhteiskunnallista keskustelua eteenpäin.
Toisaalta toivon, että emme tyydy hakemaan vain best practice käytäntöjä, jotka johtavat parhaimmillaankin keskinkertaisuuteen. Sillä jos jotain Singapore-mallista itse haluaisin kopioida, olisi se rohkeus tehdä uskaliaita, jopa kiistanalaisia valintoja.